Oman tien onni

Aina ei harrastuksen autuus löydy suosituista ja kannattavista harrastekohteista. Kannattaa kulkea rohkeasti omaa tietään.

Kesällä 1978 viisivuotiaan pojan maailmankuva alkoi kummasti muuttumaan hänen pyöräillessään sinisellä Universal-merkkisellä fillarilla paikallisen autoliikkeen pihalle. Pyörä oli sama, josta kerran katkesi runko, jonka talonmies sitten hitsasi pannuhuoneessa takaisin kokoon. Autoliikkeen edessä oli pysäköitynä heidän edustamansa uusi kuorma-auto. Teli oli ylhäällä ja vararengas rungon päällä. Auton väri oli valkoinen ja oikeanpuoleisen oven alareunassa oli pieni ikkuna, josta kuljettaja saattoi peilin kautta seurata vaikkapa kevyttä liikennettä risteyksissä. Siitä ikkunasta oli jännä kurkistella sisälle.

Parin vuoden päästä valmistaja esitteli täysin uuden ja modernin mallin, jolla syöksyttiin suoraan kehityksen kärkeen. Silloin tuntui ensimmäisen kerran siltä, että se vanhempi malli oli kuitenkin mun juttu – siinä oli jokin oma tunnelmansa niin ulkonäössä kuin ohjaamon sisäilmeessäkin. Toki uutta mallia ihailtiin poikaporukassa ja kytättiin, kun paikalliset autoilijat vaihtoivat uusiin hienoihin malleihin, joissa oli sitä ja tätä herkkua. Vanha malli vaan kummitteli takaraivossa ja sellaisen liikenteessä uudempien joukossa nähtyään tunsi sielussaan lämmintä säteilyä – erilaisena nuorena sitä vaan tykkää oudoista asioista.

Vajaat kymmenen vuotta tuon ensikohtaamisemme jälkeen pääsin samanlaisella autolla oikein yöreissuun, ehkä jopa juuri samalla autolla jota olin silloin tenavana hämmästellyt. Todennäköisyys on suuri näin jälkeenpäin paikkakunnan vastaavia autoja ja niiden vuosimalleja miettiessä. Siinä vaiheessa se oli kuljetusliikkeen vanhin auto, mutta tuoreessa maalissa ja siistissä yleiskunnossa johtuen senaikaisista galvanoimattomista pelleistä, jotka olivat jo kaivanneet peltiseppää ja maalaria näyttääkseen siisteiltä. Auto ei siis näyttänyt vanhalta ja väsyneeltä vaan ennemminkin charmikkaalta vanhukselta.

Vajaat kymmenen vuotta vanha auto näytti ja näyttää nykyäänkin siis vanhukselta, vielä kun se sattuu olemaan sitä ”edellistä mallia”, joka on jo poistunut tuotannosta vuosia sitten. Silti se tuntui vaan omalta jutulta. Eihän silloin 80-luvun puolivälissä voinut ääneen lausua, että joku 70-luvun kuorma-auto olisi ollut jollain lailla kiva.

Uskokaa tai älkää, mutta jo silloin tiesin, että vielä koittaa aika kun asiani ymmärretään ja voin kertoa omaa epistolaani ilman laajempaa vastustusta. Silloinhan vanhoja kuorma-autoja olivat vain ”Hävittäjä” ja ”Tempsin Voortti”, jotka minulle eivät sanoneet juuri mitään ollen autoja jostain kaukaisesta tuntemattomasta ilman omia henkilökohtaisia kokemuksia tai muistikuvia. Tunnen kuitenkin sympatiaa näillä kuorma-autojen legendoilla mobilistitapahtumia kiertäviä pussihousumiehiä kohtaan, se on heidän juttunsa. Saatanpa jopa innostua tälläisesta antiikkivankkurista, kun sen omistaja innostuneesti kertoo autostaan ja sympatioistaan sitä kohtaan eikä vaan ajattele, että mitä tuokin räkänokka näistä ymmärtää. Kaikkihan on lopulta kiinni fiiliksestä, jonka pitää antaa viedä mukanaan kuten silloin kesällä 1978.

Joskus on odotettava vaikka kolmekymmentä vuotta, että juttusi ymmärretään – jos nyt edes pidät tärkeänä että sinua ymmärretään. Kokemuksesta voin olla suosittelematta muodissa kulloinkin olevan auton tai koneen harrastamista, paljon kivempaa on keskittyä omaan juttuun, ei siihen mitä yleisesti pidetään kovassa huudossa. Muotijuttujen perässä juoksevat ovat yleensä heikolla itsetunnolla varustettuja ihmisiä, joilla on huoli hyväksytyksi tulemisesta. Niitä huolia on vähemmän, kun myöntää itselleen reilusti harrastavansa kalustoa, joka ei sytytä suurta yleisöä. Eräänä etuna voidaan pitää myös harrastamisen rauhaa, jonka vähemmän ylistetty, “ei järkevä harrasteauto” suo.

Miksi meidän pitää odottaa vähintää kolmekymmentä vuotta, että auto hyväksytään mielenkiintoiseksi ja sen säilyttämistä pidetään järkevänä vasta kun sen ikä tai muu vastaava mittari osoittaa oikeaan kohtaan? Tämä sama ilmiö toistuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. 15-vuotiaana kuorma-autoa pidetään jo vanhana aktiivipalvelukseen. 20-vuotiaana se on pakko hävittää vaikka myymällä se kehitysmaahan. 40-vuotiaita autoja sen sijaan etsitään kissojen ja koirien kanssa ja voivotellaan, kuinka ne tuli silloin hävitettyä. Muutamalle tällaiselle harmittelijalle olen suositellut reilun parinkymmenen vuoden ikäisen kuorma-auton hankintaa ja taltiointia harrastekäyttöön. Olen saanut vastaukseksi ihmettelyä ja miltei suoranaisia vastaväitteitä toimenpiteen järkevyydestä: ”Eihän sen ikäinen ole vielä mikään taltioimisen arvoinen harrasteauto!” Annetaan niiden siis ensin kadota kehitysmaihin tai muutoin tuhoutua ennen kuin niitä voi ruveta harrastamaan.

Aikanaan yleistä, sittemmin totaalisen kadonnutta automallia on toki kiva esitellä fanaattisesti autoihin suhtautuvalle harrastajakatraalle, joista useampi kuin joka toinen toteaa, että ”olispa pitänyt säästää, meillä oli tälläinen nurkissa kunnes annettiin se romumiehelle muutamalla satasella”.

Lue koko artikkeli lehdestä! Tilaa kotiisi | Etsi lähin myyntipiste